Äiti, minua pelottaa – perheväkivaltaa

Heippa taas ihana lukijani!

Siitä onkin hetki kun viimeksi kirjoittelin. On ollut pientä vuoristorataa päässäni eikä inspiraatioita kirjoittamiseen ole löytynyt. Varmaan jo tiedätkin, että sairastuin masennukseen ollessani 15-vuotias, eli n. seitsemän vuotta sitten. Suvussamme masennus, ADD sekä ADHD todella yleisiä. Kävin juuri psykoterapiassani ja haluankin nyt hieman kirjoittaa minuun syvästi vaikuttaneista tapahtumista.

Ollessani pieni äitini seurusteli useamman vuoden narsistisen miehen kanssa, joka alussa oli tietenkin se maailman ihanin. Rohkea ja iloinen äitini muuttuikin pian apaattiseksi, jaksamattomaksi ja todella väsyneeksi. Lapsuuden ajan muistot äidistäni ovatkin hyvin pitkälti sitä, ettei hän jaksanut kanssani leikkiä ja suurimman osan ajasta hän vain nukkui eikä voimia kodinhoitoon riittänyt. Pidin todella paljon äitini miehestä, jota silloin vielä isäksi kutsuin. Hän pelasi kanssani erilaisia lautapelejä, joista silloinen suosikkini oli shakki ja tammi. Aamuisin hän teki minulle aamupuuroa ja päivisin ruokaa. Hän huolehti kodin puhtaudesta sekä muista arkisista asioista. Kuitenkin jossain vaiheessa kaikki muuttui. Äitini vanhemmat olivat aina olleet sitä mieltä, että miehessä oli jotain vikaa. Muistelen viettäneeni viikonloput isovanhemmillani, sillä harrastin silloin ratsastusta ja talli oli lähellä heidän kotiaan. Usein äitini soittikin isoäidille, ettei kotona ole kaikki hyvin. Tapahtumat olivat väkivaltaisia ja usein poliisitkin kävivät. Muistan kerran ymmärtäneeni äidin ja isoäitini puhelusta että mies olisi jahdannut äitiäni puukon kanssa.

Kirjoitus eräässä Tallinnassa sijaitsevassa seinässä.

Kotimme oli aika rauhaton, sillä miehen ystävät hengailivat meillä pitkin päiviä ja öitä. Koskaan ei ollut aikaa vain sen ns. perheemme kesken. Aloin myös pian pelkäämään miestä, sillä muutaman kerran tehdessäni jotain väärää hän saattoi lyödä minua. Tottelemattomuudesta sekä niskuroinnista joutui yleensä jääkylmään suihkuun kaikki vaatteet päällä, jossa kyllä pysyin niin kauan kunnes mies päästi korvastani irti. Tukkapöllyt ja korvan vääntö olivat ihan pikkujuttuja, mutta missä menee se 7-vuotiaan lapsen kurittamisen raja? Muistan saaneeni useammankin kerran nahkaisesta remmistä. Muistan myös yhden viikonlopun, jolloin esitin aamulla nukkuvaa ettei tarvitsisi mennä koiran kanssa ulos. Mies suuttui tullessaan ovelleni, sillä tiesi että olen hereillä. Menin tietenkin kiltisti ulos ettei minua satutettaisi. Joskus minut sidottiin nippusiteillä tuoliin kiinni jos jäin valehtelusta kiinni enkä suostunut kertomaan totuutta.

Karu tosiasia, mutta elin yksin ja pelossa.

Kodissamme tapahtui kummallisia asioita miesten ystävien vierraillessa. Joku varasti joskus potkulautani, joku meni naapurin ikkunasta läpi luullessaan sen olevan meidän ja joskus koko porukka juoksi takapihan metsässä karkuun olemattomia asioita. Kerran kotimme kylpyhuone oli täynnä verta, sillä jonkun pää oli ottanut todella paljon osumaa ja auennut. Tässä kohtaa kirjoitusta aloin miettimään missä äitini oli? Ihankuin häntä ei olisi ollut. En muista mitään äidistäni noilta ajoilta. Nukkuiko hän todella koko ajan?

Mieli on kuin vesi, se ei koskaan ole aloillaan.

Muutimme uuteen asuntoon hieman ennenkuin täytin 8 ja perheeseemme syntyi pikkuveljeni. Samoihin aikoihin meille taisi tulla toinen koira. Äitini ulkoili hiukan enemmän ja kävi koirapuistossa. Kaikki mullistui hieman ennen 8-vuotis syntymäpäiviäni. Kävimme äitini kanssa hakemassa ruokaa Hesburgerista ja saavuimme kotiin. N.4kk vanha pikkuveljeni nukkui ensimmäistä kertaa ulkona rattaissaan. Menimme sisälle hyvin mielin. Mies tuli vastaan ja alkoi huutaa äidilleni ja kävi tähän käsiksi. -”Lääkkeet? Missä mun lääkkeet?”

Säntäsin huoneeseeni ja otin kaksi gerbiiliäni terraariosta turvakseni käsiini. Jätin oven raolleen ja seurasin tilannetta raosta. Mies paiskoi äitiäni eteisessä niin, että taulumme menivät rikki ja lasinsiruja oli jokapuolella. Huuto oli kamala. Ovet tulivat täyteen reikiä miehen lyödessä niihin. Hän löi, heitti ja kuristi äitiäni aivan silmieni edessä. Ovikellomme soi, mutta kukaan ei mennyt avaamaan. Äitini ei saanut henkeä ja hänen ihonvärinsä alkoi muuttua sinertäväksi. Päästin gerbiilini kädestäni ja juoksin miehen taakse. Potkaisin häntä niin kovaa kuin pystyin. Hän päästi irti äidistäni, kääntyi minua kohti ja tarttui kurkustani kiinni. Löin pääni eteisen seinään miehen heittäessä minut. Äitini huusi apua ja sanoi minulle, että minun täytyy mennä naapuriin hakemaan apua. Avasin ulko-oven, jonka takana seisoi isäni ystävä. Hän ryntäsi huutaen sisään ja repi väkivaltaisen miehen irti äidistäni ja piteli tästä kiinni. Huusin apua ja seinänaapurimme avasi ovensa ja otti minut ja veljeni sisään. Äitini tuli koirien kanssa pian perässä. Soitimme poliisit, mutta miehet ehtivät lähteä paikalta ennenkuin he saapuivat. Poliisit olivat mukavia ja toinen auttoi minua etsimään gerbiilini huoneestani.

Jäin pois koulusta ja asuimme hetken isoäitini luona. Äitini ei tehnyt heti rikosilmoitusta, sillä hän pelkäsi miestä niin paljon. Pelkäsimme molemmat. Syyte kuitenkin nostettiin. Tapahtumien jälkeen mies uhkaili äitiäni kokoajan. Minä pelkäsin kävellä yksin ulkona, pelkäsin että mies tulee ja vie minut. Pelkäsin nukkua yksin, pelkäsin että mies murtautuu kotiimme. Pelkäsin jäädä yksin kotiimme. Äitini kertoi joskus, että tullessaan kotiin saatoin olla piilossa pöydän alla veitsen kanssa. Pelkään vielä tänäkin päivänä vanhempia miehiä, jotka tulevat kadulla vastaan. Pelkään niin paljon, että vaihdan tien puolta.

Nyt kirjoittaminen menee niin raskaaksi, että pakko lopettaa. Hassua oikeastaan, sillä olen käynyt koko elämäni tapahtumien jälkeen terapiassa ja nyt olen viidettä vuotta psykoterapiassa. Olen käsitellyt asiat useaan kertaan eri ihmisten kanssa, mutta silti tuntuu raskaalta ja itkuiselta.

Hyvää keskiviikkoa ja muistakaa pihvipäivä!

-Veera

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: