Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! <3
Olin aikuisikään asti vihainen ja syytinkin äitiäni monista asioista. Olin vihainen tämän (omien sanojeni mukaan) ”hylätessä” minut vauvana; asuin isovanhempieni luona muutaman vuoden, sillä äitini oli 20-vuotias rikollinen ja huumeriippuvainen, eikä pystynyt huolehtimaan minusta. Vanhempani olivat eronneet ja isänikään ei ollut parhaimmasta päästä vaan täyspäiväinen juoppo ja rikollinen. Hän ei pitänyt mistään sovituista asioista kiinni ja tapaamisemme jäivät olemattomiksi. Syytinkin äitiä hyvin pitkälti siitä, ettei hän muka olisi antanut minun tavata isääni ja pimitti tahallaan tietoja isästäni kiusatakseen minua (asia ei kuitenkaan ollut näin, vaan vika oli isässäni, jolta äitini minua yritti suojella etten pettyisi). Syytökseni äitiä kohtaan kärjistyivät erityisesti tullessani teini-ikään. Isääni enemmän minua kuitenkin harmitti menetetyt vuodet lapsuudestani, kun jouduin ikävuosistani 9-14 aina vahtimaan 7-vuotta minua nuorempaa veljeäni. Vahdin häntä kun äitini nukkui tai kävi ulkona koirien kanssa. Muistankin aina sanoneeni kavereilleni etten pääse ulos, mutta meille voi tulla leikkimään. Se oli todella kurjaa, sillä jäin paljosta paitsi eikä kaverini aina jaksaneet tulla hiekkalaatikolla leikkimisen sijaan meille. Äitini vointi oli todella huono tuolloin. Minulla oli perheessämme isompi äidin rooli kuin itse äidillämme; huolehdin kotimme puhtaudesta ja hoitelin tämän puolesta kaiken mitä pyydettiin.
”Ollessani pieni äitini seurusteli useamman vuoden narsistisen miehen kanssa, joka alussa oli tietenkin se maailman ihanin. Rohkea ja iloinen äitini muuttuikin pian apaattiseksi, jaksamattomaksi ja todella väsyneeksi. Lapsuuden ajan muistot äidistäni ovatkin hyvin pitkälti sitä, ettei hän jaksanut kanssani leikkiä ja suurimman osan ajasta hän vain nukkui eikä voimia kodinhoitoon riittänyt. Kotimme oli aika rauhaton, sillä miehen ystävät hengailivat meillä pitkin päiviä ja öitä. Koskaan ei ollut aikaa vain sen ns. perheemme kesken. Aloin myös pian pelkäämään miestä, sillä muutaman kerran tehdessäni jotain väärää hän saattoi lyödä minua. Tottelemattomuudesta sekä niskuroinnista joutui yleensä jääkylmään suihkuun kaikki vaatteet päällä, jossa kyllä pysyin niin kauan kunnes mies päästi korvastani irti. Tukkapöllyt ja korvan vääntö olivat ihan pikkujuttuja, mutta missä menee se 7-vuotiaan lapsen kurittamisen raja? Muistan saaneeni useammankin kerran nahkaisesta remmistä. Muistan myös yhden viikonlopun, jolloin esitin aamulla nukkuvaa ettei tarvitsisi mennä koiran kanssa ulos. Mies suuttui tullessaan ovelleni, sillä tiesi että olen hereillä. Menin tietenkin kiltisti ulos ettei minua satutettaisi. Joskus mies sitoi minut nippusiteillä tuoliin kiinni jos jäin valehtelusta kiinni enkä suostunut kertomaan totuutta.” (Lue koko juttu blogista https://dreamyink.dev-ratasdesign.com/blogi/aiti-minua-pelottaa-perhevakivaltaa/)
Syytin äitiäni kaikesta vääryydestä, puoli-isäni aiheuttamasta pelosta ja väkivallasta, jota valitettavasti jouduin kokemaan ollessani lapsi. Olihan äitini valinnut itselleen kamalan miesystävän, joka teki elämästäni h***ettiä. Olin vihainen, ettei äitini jättänyt tätä aikaisemmin ja antoi kaiken vain tapahtua. Vasta vanhemmiten ymmärsin, etten ollut ainoa joka miestä pelkäsi, olihan hän jahdannut äitiäni useita kertoja puukon kanssa. En varmaan itsekään olisi uskaltanut lähteä suhteesta, jossa pelkäisin oman elämäni puolesta tai että lapseni kasvaisivat ilman äitiä. Suhde kuitenkin päättyi hieman ennen 8-vuotis syntymäpäivääni, jolloin mies vaati äidiltäni lääkkeitään väkivalloin. Äitini melkein kuoli puoli-isäni kuristusotteeseen silmieni eteen. Olin seurannut minua pysyvästi traumatisoivaa tilannetta oven raosta ja lopulta puutuinkin siihen potkaisemalla puoli-isääni, jolloin hän tarttui minua kurkusta ja heitti seinää päin. Pelastin äitini hengen. Nousin maasta ylös ja juoksin äitini ohjeistamana ulos ulko-ovestamme, jonka takana seisoi puoli-isäni ystävä. Hän ryntäsi huutaen sisään ja repi väkivaltaisen puoli-isäni irti äidistäni ja piteli tästä kiinni. Huusin apua ja seinänaapurimme avasi ovensa ja otti minut ja veljeni sisään. Äitini tuli koirien kanssa pian perässä. Soitimme poliisit, mutta miehet ehtivät lähteä paikalta ennenkuin he saapuivat.
Pelkäsimme useita vuosia miestä tämän uhkaillessa äitiäni lukuisia kertoja. Minua pelotti kävellä ulkona miesten ohi tai samalla puolella katua ja yksinoleminen kului usein keittiön pöydän alla keittiöveitsi turvanani. Pelkäsin nukkua yksin omassa huoneessani, sillä luulin miehen tulevan ikkunastani sisään ja säikähdinkin jokaista näkemääni varjoa. Muutimme kuuden vuoden jälkeen tapahtumasta maalle Salon Kuusjoen Raatalaan, jossa aloitinkin ysiluokan minulle uudessa koulussa, nimittäin Koski TL:ssä. Äitini alkoi voimaan paremmin puuhatessan pihalla ja rempatessa taloa. Itse vaivuin ensimmäisen koulujakson jälkeen todella pahaan masennukseen, josta yllätys yllätys, syytin TAAS äitiäni. Hävitin elämänhaluni ja itkinkin koko ajan, olin täysin voimaton. Pahimpina aikoina saatoin viettää jopa viikkoja sängyssäni käymättä suihkussa saatika syömättä. Aloin miettimään itsemurhaa kirjoittaen useita jäähyväisviestejä eri vihkoihin ja satuttamalla itseäni. Tarvitsin kipeästi apua, mutta en osannut tai kehdannut pyytää sitä. Vihasin jopa omaa peilikuvaani niin paljon, etten voinut mennä kouluun ja poissaoloja kertyikin reippaasti yli puolet paikallaoloista. Olin varma että kaikki koulussa vihasivat minua ja puhuivat selkäni takana, tunsin ettei minulla ollut ystäviä ja vietinkin siksi paljon aikaa koulumme kansliassa, jossa isoäitini oli töissä. En pysty edes kuvailemaan miltä se tuntui olla ilman valtaa hyvinvoinnistaan, miltä tuntui hävitä sairaudelle. Sen tiedän, etten enää ikinä halua palata samaan tilaan, josta ”parantumiseni” kestikin n. viisi vuotta ja kärsin vielä tänäkin päivänä ajoittain masennuksen ja ahdistuksen oireista.
Muutin 17-vuotiaana omilleni takaisin Turkuun ja aloitin lukion toisen vuoden TSYKssä. Tavoitteeni oli käydä lukio loppuun ja parantua masennuksesta, mutta suuressa lukiossa oli raskaampaa eivätkä opettajat olleet yhtään niin suvaitsevia. Poissaoloni kasvoivat ja päätinkin lopettaa kesken. Eksyin samalla väärään kaveriporukkaan ja aloin juomaan todella paljon alkoholia. Elämäni oli huoletonta; en käynyt koulua, en hoitanut asioitani, erosin kunnollisesta poikaystävästäni ja nukuin päivät pitkät. Vajosin syvemmälle ja syvemmälle elämäntyyliin, josta harvemmin on ulospääsyä. Jäin omasta mielestäni myös perheeni ulkopuolelle ja koin etten edes tuntenut heitä enää, sillä työtön huonovointinen äitini oli muuttunut pirteäksi menestyksekkääksi yrittäjäksi. Äitini oli myös vannonut, ettei ota kotiinsa miestä, ennenkuin molemmat lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Hän kuitenkin löysi itselleen miehen ja muuttivatkin pian yhteen ostamaansa taloon. Olin skeptinen äidin valinnasta ja hainkin vikoja uudesta miehestä. Olin varma, että hän satuttaisi äitiä. Perheeni alkoi viettämään aikaa yhdessä ja matkustelemaan samalla kun äitini sosiaalinen media täyttyi onnellisista kuvista täydellisestä perheestä. Oliko äitini hylännyt minut? Yrittikö hän unohtaa kurjan menneisyytensä ja kadottaa ainoan asian, joka siitä häntä enää muistutti? Musta lammas, se minä olin, ainakin omasta mielestäni. Vaivuin vielä syvemmälle huonoihin elämänvalintoihin ja aloinkin olla melkoinen menetetty tapaus.
Onneksi otimme äitini kanssa kerran todella pahasti yhteen ja molemmat suuttuivat toisilleen. Katkaisin välitkin perheeseeni, kunnes sain äidiltäni sähköpostin ja ymmärsin asioiden laidan. Ymmärsin katsoa asioita eri valossa ja koin kamalaa oloa. Miten kamala olinkaa ollut äidilleni, joka tilanteessa kuin tilanteessa on aina yrittänyt omaan jaksamiseensa nähden parhaansa vuokseni?
”Ehkä sä ite toivot vaan olevas jotenkin erilainen, tai toivot olevas uhri, koska sellaseen on hyvä verhoutua eikä tartte itteään auttaa, koska on kerran satutettu, rikottu ja väärin kohdeltu niin ei ole itsestään vastuussa eikä omasta hyvinvoinnistaan?
Sanoit, että on mun vika, että masennuit. Niin onkin. Tai sitten se on perinnöllistä, tai sitten molempia, ehkä meidän suvussa on taipumusta masennukseen ja se voimistuu kun tulee lapsena/nuorena väärin kohdelluksi. Mä sain ekat masennus diagnoosit jo 15 vuotiaana, joten huumeet ei auheuttanut sitä niinkun sä väität, enkä mä aiheuttanut sitä itsekään niinkun sä väität. Se on perinnöllistä.
Kunpa voisin tehdä sun lapsuuden hyväks, kunpa voisin ottaa kaiken sen vastuun ja työn mitä jouduit kantamaan ja tekemään koska äiti ei jaksanut. Mutta en mä voi. Ne vuodet on jo eletty. Mä en pysty niitä muuttamaan vaikka mä miten kovin haluaisin. Mä olen itkenyt monet kerrat sitä miten hirveen lapsuuden sä oot joutunut elämään. Muttei se itku auta. Asiat oli niinkun oli. Mä olin masentunut ja lisäksi mulla ei ollut hajuakaan miten olla äiti. Mä en pelannut enkä leikkinyt, mä olen opetellut sellaset asiat vasta nyt, kun veljelläsi on ollut paljon ongelmia. Sillon kun sulla oli, kaikki keskittyi mun jaksamiseen, ei siihen, että osasinko mä leikkiä tai pelata mun lapsen kanssa. Ja mä en osannut. Anteeks siitä. Mä olen koittanut opetella nyt.
Mä en pysty muuttamaan sitä, että oltiin köyhiä kun sä olit nuori. Mä en pysty muutamaan sitä, että asuttiin kauhees Raatalas sillon, mä en pysty muuttamaan sitä, et raha ei riittänyt minnekään. Mut ei se silti tarkota sitä, että niin pitäis olla lopun elämää. Se oli yks ajanjakso elämässä ja harmi juttu, että sä jouduit sen elämään. Nyt on kuitenkin toinen ajanjakso joka on ihan eri näköinen, niin sulla kun mullakin.
Mä ymmärrän, että sä oot katkera siitä, että sulla oli tosi kurja lapsuus/nuoruus. Mutta mä en voi niitä aikoja enää jälkikäteen muuttaa. Mä oon tosi pahoillani siitä. Oon tosi pahoillani, että olin niin huono äiti, oon tosi pahoillani, että olin masentunut enkä jaksanut huolehtia teistä ja kodista. Oon tosi pahoillani, etten osannut näyttää mun rakkautta enkä osannut antaa aikaa ja huomiota. Mä olen koittanut antaa sitä sulle nyt myöhemmin. Oon koittanut välillä halata sua, mut sä vetäydyt pois, oon pyytänyt sua tänne, muttet sä halua tulla. Ymmärrän etten voi korjata mennyttä, mutta antaisit mun tehdä tulevasta ees parempaa?
Koska se on helppoa syyttä menneisyyttään siitä, että nyt menee huonosti, on helppoa syyttää äitiä, että asiat on kurjasti. Ei tartte itse ottaa itsestään vastuuta siirtyä etteenpäin, kun voi syyttää äitiä siitä, että menee huonosti. Kaikessa voi vedota menneisyyteen ja kurjaan lapsuuteen, aivan kaikessa. Tai sitten vois miettiä, että ok, se oli ja meni, nyt mä voin itse hallita elämääni ja tehdä siitä just niin huonon tai hyvän kun mä itse halua., Ja huonon sä oot tehnytkin. Sä itse seuras siellä valitset. En mä, ei sun menneisyys, sä itse, ihan joka päivä. Sä olet itse vastuussa siitä mille sun nykypäivä näyttää, en mä, ei sun menneisyys.
Säkin voit nousta. Sä voit ottaa sen kaiken pahan mitä sulle on sattunut ja kääntää sen sulle voimaksi. Voimaksi, että sä oot selviytynyt lapsuudesta missä sä jouduit olla sekä sisko että äiti. Se selvisit siitä. Sä osaat paljon asioita mitä muut ei osaa. Sä osaat ajatella aikuisemmin. Sä osaat huolehtia itsestäs. Sä osaat kokata hemmetin hyvin, sä oot maailman paras leipomaan! Sä oot lämminsydäminen ja huolehtiva! Se kaikki sulle tuli kun sä jouduit olla äiti lapsena.
Sä oot nähnyt elämässä kurjan puolen. Ens lapsena kotona nyt nuorena aikuisena omassa elämässäs. Jos sä haluat niin sä voit kääntää senkin itselles voimaksi.
Sä voisit valita, että sä et ainakaan tee mitään sellasta mitä äiti teki, tai et tee ainakaan mitään sellasta mitä puolisä teki.”
Äitini sähköpostin jälkeen, ymmärsin asiat kahdessa valossa. Näin oman elämäni äidin silmin ja tunsin hänen surunsa. Halusin muuttua ja antaa anteeksi äidilleni, niinkuin olin antanut kaikille muillekin; isälleni ja puoli-isälleni. Halusin antaa äidilleni mahdollisuuden korjata välimme ja antaa hänelle rakastamansa tyttären. Käänsin elämäni ylösalaisin, vaihdoin minulle huonoksi todetun kaveriporukkani, kävin koulun loppuun ja keskityin siihen, mitä todella rakastin, nimittäin tatuointeihin. Ajoin vihdoin pitkään haaveilemani ajokortin, aloitin yrittäjyyskurssin sekä työstin pohjaa omalle yritykselleni. Lokakuussa 2017 onni suosikin minua todella ja pääsinkin tatuointiliikkeeseen töihin. Jo marraskuussa pääsin aloittamaan työt Jussin, Joker the tattoo shopin tiloissa. Nykyisin teenkin tatuointeja ihan laidasta laitaan; yksilöllisesti suunniteltuja kuvia asiakkaiden ideoista piirtämälle asiakkaan idean pohjalta mallikuvan, joka sitten tatuoidaan asiakkaan toivomaan paikkaan. Tatuoinnit valmiista malleista sekä uutuutena tai ainakin aika uutena juttuna oikeastaan koko Suomen alueella; vegaaniset tatuoinnit! Siinä kaikki asiakkaan iholle laitettava materiaali on vegaanista ja kaikki käytettävistä tarvikkeista myös!
Kurkista portfoliooni ja katso mille tekemäni tatuoinnit näyttää: https://dreamyink.dev-ratasdesign.com/artportfolio/
Ajanvarauksen minulle voit tehdä vaikka sähköpostitse, Instagramissa, Facessa tai missä ikinä törmäätkään minuun netissä taikka livenä!
Olen todella kiitollinen omalle äidilleni, sillä vaikka olen tehnyt mitä valintoja elämässäni tai syyllistänyt, haukkunut sekä vihoitellut äidilleni, on hän aina seissyt takanani eikä hylännyt minua edes niinä hetkinä, jolloin kaikki muut olisivat. Olen iloinen että äitini on osannut ajatella parastani useissa asioissa; antoi minut isovanhemmilleni siksi aikaa, kunnes pystyi todella huolehtimaan minusta, katsoi laser-katseellaan Teboililla tankkaavia ufoja ja kertoi, etteivät nämä tule minua kaappaamaan, pyyhki kyyneleeni ja yritti aina piristää minua ollessani maassa eikä ottanut itselleen uutta miestä asuessani kotona. Äitini inspiroi minua todella paljon, niin elämässä kuin oman yrityksen pyörittämisessä. Mun äiti on mun oman elämän supersankari! <3
Kiitos kun luit blogiani, muistathan kertoa äidillesi kuinka tärkeä hän sinulle on <3
-Veera
