Sosiaalinen kanssakäyminen jännittää

Hyvää sunnuntaita arvoisa lukijani!

Useimmiten sosiaalinen kanssakäyminen jännittää hirmu paljon ja joskus jopa ahdistaakin. En tiedä onko minulla jonkinsortin sosiaalistentilanteiden pelkoa. Saatan vääntää etukäteen tapahtumista monta eri skenaariota ja paisuttelen niitä mielessäni. Joskus jännitys on niin kova, että saan oireita; päänsärkyä, hikoilua, unettomia öitä, huimausta… Lista on pitkä.

Olen kuitenkin päättänyt viedä itseäni äärirajoille ja käytännössä se tarkoittaa siedätyshoitoa tällaisille tilanteille. Idea tähän kirjoitukseen lähti Facebookin naistenhuoneessa perustetusta Turun whatsapp-ryhmästä.

Liityin muutamaan ryhmään, jossa eri-ikäiset tyypit keskustelevat ja ystävystyvät. Ryhmässä sovittiin treffit kahvilassa, jonne meitä saapui viisi henkilöä. Tilanne oli hurjan jännittävä. Neljä täysin tuntematonta ihmistä kahvikupposen ääressä. Saavuin itse hieman myöhässä ja tyypit olivatkin jo täydessä äänessä. Istahdin alas kuppini kanssa hieman vaivautuneena. Käytiin perusjutut läpi kaikista. Pyrin olemaan paljon äänessä ja saatiin paljon erilaisia keskusteluja aikaiseksi. Ahdistuneena kääntelin ja väänteli kuppiani lautasella ja siemailin vähän väliä. Olin myös päättänyt etten piiloudu puhelimen taakse, vaan pidän sen visusti laukussa.
Yllätyin todella kuinka mukavia nämä tyypit olivat ja siitä, miten keskustelu pysyi yllä ilman kiusallisia tilanteita. Aikaakin vierähti huomattavasti enemmän kuin olin arvioinut. Oikeastaan koko tilanne oli todella helppo, verrattuna siihen kuinka vaikeaa minulle on joskus ollut sosiaalinen kanssakäyminen.

Kävelin viidettä kertaa saman hyllyn ohi silmäillen kaikkia tuotteita. Olin viettänyt kaupassa useita minuutteja pyörien ympyrää löytämättä etsimääni tuotetta. Myymälän työntekijä hyllytti tuotteita samalla käytävällä ja mietin itsekseni kuinka paljon helpommalla pääsisin jos kysyisin tuotteen sijaintia häneltä. Päätin kuitenkin etsiä vielä. En halunnut olla myyjälle vaivaksi, enkä oikeastaan tiedä miten asiaa kysyisin. Kiertelin hyllyä useita kertoja miettien päässäni lausetta: ”Hei anteeksi, osaisitko kertoa missä olisi pestoa?” Lause tuntuu helpolta, mutta en uskaltanut lähestyä myyjää. Tunsin sydämeni hakkaavan ja käteni hikoavan. En ollut vieläkään löytänyt tuotetta. Tietynlainen epätoivo valtasi mieleni. Yritin kertoa itselleni tilanteen menevän ihan hyvin ja pyrkisin vakuuttamaan itseni, että myyjä on täällä minua varten. Laskin mielessäni kymmeneen ja päätin mennä kysymään myyjältä. Tilanne menee hyvin ja työntekijäkin on vallan mukava! Sain peston ja pääsin kotiin tekemään lämpimiä voileipiä.

Olin muutama viikko sitten sunnuntaina kuvaamassa koulututtuni vauvan ristiäisiä. Kyseisen henkilön kanssa tuli juteltua koulussa muutamia lauseita tupakkapaikalla. Olin aika otettu, kun hän valokuvien perusteella minua hommaan pyysi. Suostuin tietenkin. Ristiäisiä edeltävä yö meni muutaman tunnin yöunilla. Minua jännitti. Entä jos otan rumat kuvat, kun en uskalla asetella ihmisiä paremmin kuvaa varten? Jos sanonkin jotain typerää? Aamulla heräsin huimaukseen. Oloni oli samanlainen kuin nukkumaanmeno liian monen alkoholi-annoksen jälkeen. Maailma pyöri ja askeleenikin oli hutera. Myös vatsani oli sekaisin. Olin kärttyinen, stressaantunut ja ahdistunut. Tilanne jännitti hirveästi. Olenko ulkonäöllisesti asiallinen? Mihin aikaan minun kannattaisi saapua, etten herätä liikaa huomiota? Saavuin paikalle enkä meinannut löytää etuovea. Paniikki, olenko oikean talon pihalla? Soitin tutulleni ja hän neuvoi minut ovelle. Astuessani sisään en oikein tiennyt mitä sanoa, joten sönkötin jotain. Osa vieraista tuli morjestamaan minua enkä oikein tiennyt kuuluuko minun tervehtiä kaikkia? Piilouduin aika pian kamerani taakse ja olisin oikeastaan halunnut vain pois tilanteesta. Näkymättömyysviitta olisi unelma. Hetken totuttelin tilanteeseen ja hoin itselleni olevani ”töissä”. Pääsinkin pian kiinni valokuvaajan rooliin ja pyrin eläytymään siihen. Olin todella helpottunut kun pääsin pois tilanteesta.

On hassua, miten pystyn tekemään asiakaspalvelutyötä, jossa vietän useita tunteja tuntemattomien kanssa (tulee kyllä nopeasti tutuksi ja saa myös uusia ystäviä). Olen kirjaimellisesti iholla. Ehkä siihen työhön tottuu, sillä ollessani kaupan kassalla en puhunut niin paljon saatika ollut täysin oma itseni kuin työssä jota nyt teen.

Kiitos, kun luit ja kuulemisiin!

-Veera