Tutustu minuun!

Heippa! Ihanaa, että olet kotisivuillamme ja haluat tietää minusta lisää!

Veera Amnelin Dreamyink

Olen 23-vuotias ja intoa täynnä. Rakastan järjestystä ja symmetriaa, mutta tahdon myös rikkoa sitä. Viihdyn työn parissa, sillä tatuointien lisäksi olen verkkokauppias, puutuotteiden suunnittelija sekä satunnaisesti apuna äitini kosmetiikka yrityksessä. Olen huomannut, että tarvitsen kiirettä ja stressiä elämässäni, jotta voin hyvin. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mutta se, ettei ole mitään tehtävää tiedossa saa minulle aikaan ahdistusta.

Perheeseeni kuuluu mieheni Teemu ja kaksi koiraa. Bokseri Nova ja amstaffi Kapu. Tämän karvaisen kaksikon kanssa tarvitaan huumoria – ja paljon. Kuolaa lörpöttävistä huulista ja loputonta energiaa. Mieheni on puusepän ammatinvalintansa vuoksi suurena apuna yritystoiminnassani puutuotteiden valmistajana.

Harrastin roller derbyä Turun DRRG:ssä, ja harrastajien innoittamana tarjoan täysin vegaanisia tatuointeja. Sieltä juurtaa minulle myös yksi tärkeä asia, nimittäin sukupuolineutraalius. Minulle on myös erittäin tärkeää, että jokaisella on hyvä olla juuri sellaisena kuin on.

Dreamyinkin liikeidean perusta on vastuullisuus & turvallisuus, ammattitaito sekä rento fiilis. 

-Veera

Matkani tatuointitaiteilijaksi

Olin 14-vuotias, kun pitelin ensimmäistä kertaa tatuointikonetta kädessäni. Äitini, joka sen aloituspakkauksen oli ostanut, pyysi minua tatuoimaan itseään. En kauheasti välittänyt tatuoimisesta, kone oli painava ja se piti kamalaa ääntä. Kuitenkin jatkoin pienten ja yksinkertaisten kuvien tekemistä äidilleni ja muutamalle äidin tutulle.

Huomasinkin pian pitäväni hommasta, erityisesti siitä miten iloisiksi ihmiset tulivat tuoreista tatuoinneistaan.

Sukumme on taiteellinen, valokuvausta ja öljymaalausta pääosin. Itse olen tykännyt piirtää ja palava kipinä syttyikin tatuointien kautta. Ne kaikki upeat tyylit ja designit ovat aivan mielettömiä! Halusin toteuttaa ja haastaa itseäni enemmän, luoda tunteita ja tarinoita tatuointien kautta.

Ajattelin aluksi pitää tatuoimisen harrastuksena ja kouluaikoina etsinkin paljon alaa, jota haluaisin tehdä työkseni. Vaihtelin paljon eri alojen välillä, kunnes mieleeni juolahti yrittäjyys. Mullahan oli kaikki tarvittava ja palava halu alaan.

Kävin yrittäjyyskurssin ja tein portfolion, jonka kanssa kävin paikkakuntani tatuointiliikkeitä läpi. Kaikki olivat täynnä ja aloinkin jo miettiä oman studion perustamista. En kuitenkaan tahtonut työskennellä yksin ja olin jo heittämässä hanskat tiskiin. Samoihin aikoihin kävin tatuoitavana Joker The Tattoo shopissa Jussilla ja puheeksi tuli tatuoinnit. Hän tarjosi minulle paikkaa liikkeestään ja päätin tarttua siihen.

Olin perustanut Facebook-sivun, jonne laitoin harjoitustatuoinneista ja piirustuksistani kuvia. Sivun nimen takana on 15-vuotias minä, joka haaveili paremmasta. Rakensin tuolloin pilvilinnoja ja kirjoitin blogia. Kaiken sen pahan olon, itsetuhoisten ajatusten ja itkun keskellä halusin olla onnellinen. Halusin vaaleanpunaista, turkoosia ja valkoista mustan tilalle. Halusin myrskyn tilalle auringon. Nimi kuulostaakin jo pienen teinitytön keksimältä, mutta en en kuitenkaan halunnut vaihtaa sitä perustaessani 21-vuotiaana yritykseni. Tatuointiyritykseni nimeksi tuli Facebook-sivuni mukaan Dreamyink.

Perustin pian tatuointiyritykseni ohelle myös verkkokaupan www.neitikuu.fi, jonka vuoksi muutinkin pian Liedosta Turun Hansakortteliin IHANA kauneushoitolaan tatuoimaan. Sain tuotteeni näkyville näyteikkunaan ja omiin myyntihyllyihin. Minusta IHANAn liiketila sopii todella hyvin itselleni, sillä se on todella avara, valoisa ja ennen kaikkea siellä on vaaleanpunaista sekä osaava ja monipuolinen yrittäjätiimi! <3

Selviytymistä ja vastuuta jo nuoresta

Äitini nimesi minut Veeraksi 23-vuotta sitten, en tiedä oliko isälläni pahemmin osaa tai arpaa, sillä häntä ei sen koommin ole näkynyt kuin vasta aikuisiälläni. Äitini kuitenkin löysi itselleen toisen miehen, joka asusteli meillä useita vuosia. Hän oli ihana, tai ainakin niin luulimme. Hän siivosi, teki minulle aamupalaa ja ruokaa päivittäin sekä pelasi kanssani lautapelejä. Kotimme oli kuitenkin aika rauhaton, sillä miehen ystävät hengailivat meillä pitkin päiviä ja öitä. Koskaan ei ollut aikaa vain sen ns. perheemme kesken. Aloin myös pian pelkäämään miestä, sillä muutaman kerran tehdessäni jotain väärää hän saattoi lyödä minua. Tottelemattomuudesta sekä niskuroinnista joutui yleensä jääkylmään suihkuun kaikki vaatteet päällä, jossa kyllä pysyin niin kauan, kunnes mies päästi korvastani irti. Tukkapöllyt ja korvan vääntö olivat ihan pikkujuttuja, mutta missä menee se 7-vuotiaan lapsen kurittamisen raja? Muistan saaneeni useammankin kerran nahkaisesta remmistä. Joskus minut sidottiin nippusiteillä tuoliin kiinni, jos jäin valehtelusta kiinni enkä suostunut kertomaan totuutta. 

Kodissamme tapahtui kummallisia asioita miesten ystävien vieraillessa. Joku varasti joskus potkulautani, joku meni naapurin ikkunasta läpi luullessaan sen olevan meidän ja joskus koko porukka juoksi takapihan metsässä karkuun olemattomia asioita. Kerran kotimme kylpyhuone oli täynnä verta, sillä jonkun pää oli ottanut todella paljon osumaa ja auennut. Varmaan mietit, missä äitini on ollut koko tämän ajan. Rohkea ja iloinen äitini muuttui suhteen alussa apaattiseksi, jaksamattomaksi ja todella väsyneeksi. Lapsuuden ajan muistot äidistäni ovatkin hyvin pitkälti sitä, ettei hän jaksanut kanssani leikkiä ja suurimman osan ajasta hän vain nukkui sängyssään eikä voimia kodinhoitoon riittänyt.

Kaikki mullistui hieman ennen 8-vuotis syntymäpäiviäni. Kävimme äitini kanssa hakemassa ruokaa Hesburgerista ja saavuimme kotiin, jossa n.4kk vanha pikkuveljeni nukkui ensimmäistä kertaa ulkona rattaissaan. Menimme sisälle hyvin mielin. Mies tuli vastaan ja alkoi huutaa äidilleni ja kävi tähän käsiksi. -”Lääkkeet? Missä mun lääkkeet?”

Säntäsin huoneeseeni ja jätin oven raolleen ja seurasin tilannetta raosta. Mies paiskoi äitiäni eteisessä niin, että taulumme menivät rikki ja lasinsiruja oli joka puolella. Huuto oli kamala. Ovet tulivat täyteen reikiä miehen lyödessä niihin. Hän löi, heitti ja kuristi äitiäni aivan silmieni edessä. Ovikellomme soi, mutta kukaan ei mennyt avaamaan. Äitini ei saanut henkeä ja hänen ihonsa alkoi muuttua sinertäväksi. Juoksin vaistomaisesti miehen taakse ja potkaisin häntä niin kovaa kuin pystyin. Hän päästi irti äidistäni, kääntyi minua kohti ja tarttui kurkustani kiinni. Löin pääni eteisen seinään miehen heittäessä minut. Äitini huusi apua ja sanoi minulle, että minun täytyy mennä naapuriin hakemaan apua. Avasin ulko-oven, jonka takana seisoi isäni ystävä. Hän ryntäsi huutaen sisään ja repi väkivaltaisen miehen irti äidistäni ja piteli tästä kiinni. Huusin apua ja seinänaapurimme avasi ovensa ja otti minut ja veljeni sisään. Äitini tuli pian perässä. Soitimme poliisit, mutta miehet ehtivät lähteä paikalta ennenkuin he saapuivat.

Tapahtuman jälkeiset ajat ovat omalta kohdaltani todella sumeita aina 15-vuotiaaksi asti. Elimme jatkuvassa pelossa. Äitini oli todella masentunut ja minun piti huolehtia pikkuveljestäni.

Muutimme Raatalaan kun olin 15-vuotias ja menin yhdeksännelle luokalle Kosken yläasteelle. Olin uusi oppilas koulussa, jossa kaikki suurin piirtein tunsivat toisensa jo vaippaiästä. Sairastuinkin silloin keskivaikeaan masennukseen, enkä paljon koulussa ollut. En kokenut kuuluvani joukkoon ja koulu ahdisti minua. Isoäitini oli töissä kanslistina koulussa ja vietinkin kaikki välitunnit kansliassa, jos siis olin kouluun asti raahautunut.

Aloin suorittamaan kaksoistutkintoa lukiossa ja ammattikoulussa datanomipuolella. Samoihin aikoihin aloitin kauan odotetun psykoterapian. Silloin en nähnyt itselläni tulevaisuutta, enkä oikeastaan halunnut. Olin rikki ja halusin kaiken vain loppuvan. Syytin äitiäni pahasta olostani ja masennuksesta sekä kaikesta pahasta, mitä minulle oli tapahtunut. Syytin äitiä siitäkin ajasta ennen Raatalaan muuttoa, kun vahdin päivittäin pikkuveljeäni enkä päässyt aina ystävieni kanssa ulos elleivät he tulleet meille leikkimään. Äitini oli masentunut, eikä aina jaksanut tehdä kaikkea niin minä hoisin veljeäni ja pidin kotia pystyssä.

Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen, hiukan ennen kuin täytin 17-vuotta, muutin ensimmäiseen omaan asuntoon Turkuun. Jatkoin lukiota siellä, muutaman jakson kävin kunnolla, kun jaksaminen taas lopahti. Myös psykoterapia alkoi Turussa, sillä Saloon oli hankala kulkea.

Halusin kuulua joukkoon ja viettää aikaa kavereideni kanssa, ja olinkin päivät pitkät ulkona. Kaveripiirini oli iso ja kaikki hengasivatkin aina tietyn koulun pihalla ja viettivät aikaa pelaten koripalloa tai lentopalloa ja viikonloppuisin juoden kaljaa.

Jätin lukion kesken, kun opettajat alkoivat hiillostaa minua poissaoloista. Vaihtelinkin aika paljon kouluja. Olin aina muutaman jakson ja lopetin, pian löysinkin itseni kuntouttavasta työtoiminnasta. Kävin siellä neljä kuukautta ja aloitin aikuiskoulutuksen merkonomiksi. Aloin voimaan paremmin. Muistan kuinka vahva olo tuli, kun sanoin ensimmäistä kertaa ääneen, etten koe olevani masentunut enää. Olin silloin 20-vuotias.

Sain koulusta todistuksen ja olin hetken aikaa Siwassa töissä, kunnes ne lopetettiin enkä tahtonut vaihtaa ketjua. Jäin työttömäksi ja kävinkin te-toimiston yrittäjäkurssin. Tajusin samoihin aikoihin, että mustahan voisi tulla tatuoija. Olen seitsemän vuotta kuvia tehnyt ja niiden tekeminen onkin ainoa asia, joka on koskaan sytyttänyt ja innostanut.